Olen fyysisesti väsynyt. Koko ajan tekisi mieli maata. Jonkin aikaa jaksan toimia, sitten taas sohvalle. Kai tämäkin kuuluu "taudinkuvaan".  Monet ystävistäni ovat soitelleet (edelleen) ja olen saanut (huom!) käydä heidän kanssaan läpi tätä asiaa. Luulen että puhuminen auttaa jotenkin käsitämään kaiken ja vie omia ajatuksia eteenpäin. Ainakin on tuntunut hyvältä saada puhua.

On ahdistuskin tullut kuvioihin. Ehkä on helpompaa olla ahdistunut kuin olla kovin ikävissään. Kovin kyyninen  ajatus. Ikävä kaivertaa niin pahasti. Oikeasti mulla on kuitenkin todella ikävä, mutta en haluaisi ajatella koko asiaa. Yritän vain ajatella, että selviän tästä ja työnnän kaikenlaista sivuun. Tiedän ettei niin pitäisi tehdä, mutta en kykene kohtaamaan kaikkea pahaa oloa. En halua ajatella menetystä - monellakin tasolla.