Mun piti tänään mennä vihdoin terapiaan. Vihdoin, koska olen odottanut sitä pari viikkoa. Olo on mennyt huonommaksi. Kun ei kerran tarvinnut lähteä mihinkään, en ole saanut edes vaatteita päälle. Piti myös imuroida, mutta ei sekään kiinnosta. Eipä nuo pölypallerot tuosta mihinkään karkaa ja tyttöjä ne eivät tunnu haittaavan, joten miksi vaivautuisin, koska en jaksa.

Viime vuoden aikana lakkasin esittämästä tytöille pirteämpää kuin olen. Sitä ennen kävin suihkussa ja puin päälleni ennen kuin he tulivat koulusta kotiin. Nykyisin en  jaksa esittää muuta kuin olen. Tässä istun nyt kirjoittamassa edelleen yöpaidassa. Vain itkeminen tyttöjen nähden tekee tiukkaa. Syy siihenkin löytyy lapsuudesta, jolloin ei saanut itkeä perheenjäsenten kesken. Jos itketti, piti itkeä salaa. Niinpä toistan tuota mallia omassa perheessäni, vaikka ei enää tarvitsisi. 

Viimeksi olen ollut ulkona lauantai-iltana, kun ystäväni Tuija sai houkuteltua mut leffaan. Käytiin katsomassa My blueberry nights. No, katsoihan sen, mutta ei se mikään erikoinen ollut. Täällä periferiassa tuntuu elokuvapolitiikka olevan sitä, että hiukankin erilaiset elokuvat, joiden katsojakunta ei ole kovin suuri, menevät viikon, ehkä kaksi. Siksi ei-massaleffaan on rynnättävä melko pian. Olisin halunnut nähdä In the Walley of Elah -leffan, mutta se kerkesi poistua ohjelmistosta ennen kuin edes kunnolla havahduin asiaan.  Nyt pitää tyytyä odottamaan dvd:tä.

Olen ihmetellyt, miksi masennun. Miksi en voi kokea tunteita aitoina, niinkuin ne ovat? Miksi ero johtaa masennukseen?  Jotain mussa on pahasti pielessä, kun tapahtuu näin. Ehkä asioita voi selittää lapsuuden kokemuksilla. Jouduin patoamaan kaiken sisälle, kun sitä ei saanut näyttää ulos. Jossain vaiheessa (32 v.) pato murtui ja minä sairastuin. Aluksi oli vain katatoninen, syvä masennus erittäin repivän ahdistuksen kanssa. Terapiassa olen saanut kurkistella haavoihini ja nykyisin ymmärrän itseäni enemmän. Silti ihmettelen, miksi tällaiset tilanteet suistavat mut masennukseen. Nyt yritän antaa itselleni luvan olla masentunut enkä hanaa vastaan. Olen vaikka viikon kotona, jos on tarvis. Paitsi että huomenna pitää mennä vetämään vertaistukiryhmää, evvk.

Hiukan muuten otti eilen päähän, kun ex tuli meille pariksi tunniksi, kun hänen nyx luki johonkin tenttiin. Ei meillä enää ole pahemmin yhteistä puhumista (varsinkaan jos nuoret neidit ovat kuuluvuusalueella). Hän kertoi kuinka he menevät nyx:än kanssa viikolla pariksi päiväksi Hesaan lomailemaan ja ovat hotellissa yötä.  Vitutti kuunnella sitä. Olisipa mullakin joskus rahaa mennä hotelliin pariksi yöksi.  Kaiken kaikkiaan olisi kiva mennä Hesaan shoppailemaan, jos olisi rahaa.  

 

Sain tänään aikaiseksi myös tällaisen jutun:

Päivää nn!
 
Olet siellä mm. minun kansanedustajanani.
 
Kysyn Sinulta, mitä aiot tehdä koskien eläkkeiden elinaikakertoimia koskevaa lakiesitystä?
 
Olen itse joutunut työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 1999 36-vuotiaana mielenterveyssyistä. Olisin halunnut jatkaa työssäni, mutta sairauteni vuoksi en kyennyt edes osa-aikatyöhön. Minulla on korkeakoulututkinto ja toimin yläasteen ja lukion opettajana sairastuessani.  Vuonna 1995 tuli avioero, joten siitä saakka olen ollut kahden lapsen yksinhuoltaja. Lapset ovat tällä hetkellä 16- ja 18-vuotiaita lukiolaisia. Tällä hetkellä eläkkeeni on nettona 1207 €:a. Siihen päälle tulee yhden lapsen lapsilisä 136 €:a.  Asumisen kulut saan maksettua lasten elatusavulla.  Ellei lasten isä olisi hyvätuloinen, en tiedä miten olisin esim. saanut maksettua lasten lukiokirjat. Hän on muutenkin osallistunut lastensa kuluihin  mm. vaatettamiseen. Ilman hänen taloudellista panostustaan en tiedä, miten olisimme selvinneet.
 
Syksyn tuloneuvotteluja seuratessani silmiini sattui jostain kunta-alan palkkahaitari, jossa opettajien keskiansioksi oli merkitty muistaakseni noin 3200-3500 €:a. Jos olisin pystynyt olemaan työssäni, olisi meidänkin perheen elämä aika toisenlaista. Suoranaista puutetta emme ole kärsineet, kiitos lasten isän, mutta muuten kaikki tulot menevät elämiseen.  Mitään ei jää säästöön. Onneksi emme sentään ole joutuneet näkemään nälkää, vaikka joskus ennen eläkkeen tuloa tilille, olen joutunut laskemaan euroja, jotta ne riittäisivät ko. ajan. Mihinkään ylimääräiseen, esim. matkoihin ei ole varaa.
 
Käsittääkseni elinaikakertoimen tarkoitus on kannustaa ihmisiä jatkamaan työssään muutama vuosi pidempään kuin heidän varsinainen eläkeikänsä olisi. Sairauteni luonteen vuoksi en pysty tekemään koulutustani vastaavaa työtä. Jotta pystyisin työhön, se pitäisi "räätälöidä" minua varten ja siltikin olen aika skeptinen kykenisinkö tekemään työtä. Eli minun on turha kuvitella täydentäväni eläkettäni muilla tuloilla.
 
Minusta on väärin, jos meitä  nuoria työkyvyttömyyseläkeläisiä rangaistaan sairastumisestamme vielä kuuskymppisinä viemällä eläkkeestä satoja euroja. Emme ole valinneet sairauttamme ja tilannettamme.  Kun lapseni lähtevät parin vuoden kuluessa pois kotoa, taloudellinen tilanteeni muuttuu tiukemmaksi, koska joudun maksamaan asumiseni itse. Jo sen niukkuuden ajatteleminen kauhistuttaa, niinpä yritän olla ajattelematta asiaa. Mitä sitten, kun eläkkeestäni vielä vähennetään muutama sata euroa valtion pussiin?
 
Meitä nuoria työkyvyttömyyseläkeläisiä on tuskin niin paljon, että kyseisistä summista valtion kassa kovasti paisuu. Yksityisen ihmisen elämään ja elämisen laatuun näillä toimenpiteillä on merkittävä vaikutus.
 
Odotan, että Sinä kansanedustajanani yrität vaikuttaa asiaan niissä elimissä ja tahoilla, joissa olet mukana. Tämä on minulle ja meille kaikille työkyvyttömyyseläkeläisille todella tärkeä asia.
 
terveisin.  Niina