Mennessäni osastolle kysyttiin mukana olevia lääkkeitä. Olen tottunut KS:ssa siihen, että antaessani heille käyttämäni E-Epan, kromin ja sinkin, hoitajat ovat sen kummemmin sitä kyselemättä jakaneet sen aamuisin. (Itseasiassa E-Epan olen saanut pitää huoneessani.) H:ssa tämä ei käynytkään, vaan tähänkin piti saada lääkärin lupa. Älytöntä kyykyttämistä! Olen vuosia syönyt näitä hivenaineita lääkkeideni kanssa ilman mitään ongelmia. Hoitajat eivät tainneet tietää esim. E-Epan hyödyllisistä vaikutuksista masennukseen, vaikka siitä on Kuopion yliopistossa joku psykiatri tehnyt väitöskirjan. Kysyessäni ko. hivenaineista päivystävältä "likalta" hän sanoi ylimalkaisesti, ettei niistä ole mitään haittaa. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan antanut lopulta mitään määräystä asiasta, kun en niitä koko aikana saanut.

Olen nyt kotona miettinyt  lisää  Efexor-jupakkaa. Jos en olisi itse sattumoisin torstaiaamuna huomannut lääkkeen puuttumista, kuinka huonoon kuntoon olisinkaan mennyt. Siellä olisin vielä ja kärsisin kamalista fyysisistä vieroitusoireista. Viimeinen lääkäri kehotti ottamaan sitä alkuviikosta lisää toiset 150 mg eli nostamaan annosta hissukseen. Tänä aamuna kuitenkin ajattelin, että vähemmän siitä on mulle harmia, että palaan entiseen määrään kuin että teen niin kuin hän sanoi. Aamiaisen jälkeen fyysinen olo olikin hirveä. Kirjoittaessani edellistä bloggausta olo alkoi parantua johtuen ilmeisesti Efexorin imeytymisestä. 

Kuinka sekaisin ja avuton sairas ihminen onkaan eri lääkäreiden erilaisten mielipiteiden ja hoitokäytäntöjen sekamelskassa! Psykiatriassa varsinkin on helppo laittaa valppaan ja terävän ihmisen huomiot psyykkisten ongelmien nimiin. Jos menet liikaa aukomaan suutasi, olet hakala potilas, jolle pahimmassa mahdollisessa tapauksessa pitää tehdä jotain eli turruttaa hänet. Luulen että ilman omaa aktiivisuuttani, olisin joutunut olemaan osastolla huomattavasti pidemmän ajan, varsinkin kun Efexorin puute olisi yhdessä aamu-Seoquelin kanssa sekoittanut mut täysin.

Kun keskustelin lääkärin kanssa kotiin lähdöstä, "omahoitaja" sanoi siihen tyyliin, että nyt ei päästy kokeilemaan toiminallisen terapian vaikutusta mun olooni. Eli tarkoituksena oli että olisin siellä pidemmän ajan. Tällä hetkellä tuntuu, että kotona tapahtuva "toiminnallinen terapia" on paljon hyödyllisempää kuin sairaalan. Tässä kirjoittaessani olen saanut purkaa tuntojani avoimemmin kuin sairaalassa konsanaan. Mun ei myöskään tarvitse kerjätä kenenkään hyväksymistä tai halua kuunnella mua pahan olon hetkellä.

Koska meitä samanlaisia potilaita on varmaankin muitakin, sairaalan hoitojaksoluvut näyttävät ehkä avo-osastohoidon kohdalta aika mukavilta. Potilaat paranevat nopeasti. : )

Ensi viikolla soitan omalle lääkärilleni ja kysyn lääkityksestäni.