Tänne satoi tänään ensilumi! Ehkäpä muuallekin Suomeen. Toivottavasti lumi pysyy maassa eikä parin päivän päästä tule suojakeli, joka vie kaiken mennessään. Niin paljon lumi  muhun vaikutti, että menin kuuden jälkeen lenkille, 45 min. Ulkona on heti valoisampaa ja on mukavampi liikkua. En muista koska olisin ollut illalla kävelyllä. Siitä saakka kun tämä pimeys tuli, olen linnoittautunut sohvan nurkkaan tv:tä katselemaan. Vaikka ulkoilinkin, kerkeän vielä oikein hyvin sinne, tänäänhän tulee Täydelliset naiset ja Damages. Kunto on todella huono. Melkein koko lenkin huohotin.

Lumen sataminen toi mieleen ikävän muiston lapsuudesta. Mietiskelin sitä ja ahdistuin. Terapeuttini on "opettanut" mulle, että ahdistuksen takana on yleensä itselle vaikeita tunteita, joita ei halua kohdata. Tällä kertaa löysin itsestäni lapsen pelon. Suuren osan lapsuudestani ja nuoruudestani olen elänyt pelon vallassa aina edes tajuamatta sitä. Olen pelännyt äitiäni, itse asiassa koko perheemme on pelännyt häntä. Äiti on omalla, sairaalla tavallaan hallinnut koko perhettä. Terapian myötä olen oppinut näkemään asian. Tuntuu hyvin surulliselta, että on ollut sellainen lapsuus ja nuoruus. Vasta nyt yli 40-vuotiaana olen jollain tavalla saanut etäisyyttä häneen. Annan hänen sairaiden juttujensa mennä ohi korvieni. Jos kuuntelisin niitä liikaa ja vielä kommentoisin niitä, lopputulos olisi vain lisääntynyt ahdistus. Niin kävi ennen joulua, kun aloin vängätä eräästä jutusta hänen kanssaan.