Kävimme tänään torstiksen naisten kanssa Anun haudalla. Marja-Liisa oli tehnyt nätin kimpun punaisista pioneista. Vettä satoi kaatamalla. Mua alkoi haudalla itkettää kovin, yllätyin itsekin. Hauta muistuttaa niin konkreettisesti kuolemasta. Juttelimme siellä jonkin aikaa Anusta ja lähdimme pois. Kotimatkalla autossa mua ärsytti, kun jo ennen kuin pääsimme Harjavallasta mihinkään, toiset  höpöttivät kaikenlaista jonninjoutavaa isoon ääneen. Sanoin jossain välissä asiasta Tuulikille, joka oli samaa mieltä, kuin ei olisi mitään kunnioitusta vainajaa kohtaan. Tyyliin, käytiin haudalla ja asia saa unohtua heti sen jälkeen. Menimme vielä M-L:n kotiin kahville, koska matkalla ei ollut mitään mukavaa kahvilaa.

Olo on hyvin raskas. Sunnuntaista saakka olen ajatellut Anua ja kaikkea tapahtunutta. Hautajaiset saivat mun vasta tajuamaan todella, että Anua ei ole. Kuolema on niin julma ja lopullinen. Sitä seuraa vain tyhjyys ja hiljaisuus.