Mikä ihana rauha. Olen kotona kaksistaan Saaran kanssa, Salli on kyläilymatkalla Turussa ja Hesassa.

Tuli mieleeni oma nuoruuteni. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että äiti ja isä olisivat heränneet vasta 9.30, he varmaan nousivat jo seitsemän maissa. Jos itse heräsin myöhään, oli kiireesti syötävä aamupala, pukeuduttava ja pedattava peti. Ei meillä saanut aamuisin nujuta sängyssä ylimääräisiä, eikä oleskella yövaatteissa. Viikonloppuisin ruoka oli usein klo 12. Kun oli vasta syönyt aamiaisen, ei ruoka edes maistunut.

Äidillä tuntui aina olevan aamuisin kiire. Olen jälkeenpäin ihmetellyt, miksi. Mitä hän oikein puuhasi? Tietenkin ruuanlaitossa meni aikaa, koska hän teki sen yksin. Joskus minä tarjosin apuani hänelle, mutta yleensä hänelle ei kelvannut se, mitä muut tekivät, siksi hän sai tehdä kaiken itse. Äiti oli ja on vieläkin neuroottisen siisti ihminen, siksi aikaa meni myös paljon 5-henkisen perheen kodin siistinä pitämiseen. Muistan että useimmiten äiti oli hyvin kireä eikä hymyä kovinkaan usein herunut. Päällimmäinen tunne lapsuudesta ja nuoruudesta on pelko ja varuillaan olo.

Me heräämme viikonloppuisin tyttöjen kanssa samaan aikaan ja syömme aamiaisen yhdessä. Tällä hetkellä Saara lukee jotain ja mä istun tässä koneella. Tämä on sitä elämän ylellisyyttä, kun ei ole kiire mihinkään, saamme olla. Itseasiassa mun pitäisi lähteä kauppaan ja palauttamaan vuokravideoita.  Ulkona on tylsä ilma, pientä sadetta ja aivan harmaata.  Saara kävi jo huomauttamassa, koska aion lähteä kauppaan, että ruoka olisi  ajoissa. Olen tyytyväinen, että meidän elämä ei muistuta lapsuuteni ja nuoruuteni elämää. Tytöt ovat saaneet erilaisia muistoja kuin minä - toivottavasti parempia.