Kävin päivällä Merikarvialla Raijan ja Markun luona kylässä. He ovat ainoat ihmiset, jotka ovat sieltä jääneet ystäviksi ja joihin pidän yhteyttä. Tuija tietenkin on, mutta hän asuu täällä. Edes työkaverini Marita, jota joskus pidin ystävänäni, ei ole pitänyt yhteyttä sen jälkeen kun lähdin töistä.

Ajaessani sinne mietin, että elokuussa tulee 19 vuotta siitä, kun Hessun kanssa muutimme Merikarvialle. Tuntui haikealta ja surulliselta. Ei niin, ettäkö olisin viihtynyt siellä. Ei, siellä oli Helsingin tuntematomuuden jälkeen aivan kamalaa, ahdistavaa. Välillä tuntui, että koko kylä seurasi meitä, ehkä kuitenkin vain naapurit. Olin surullinen, koska aika on mennyt kovin nopeasti, nyt on niin kauan kaikesta. Silloin olin vasta valmistunut ja koko elämä tuntui olevan edessä. Ensimmäinen työvuosi oli todella työntäyteinen, kun joka ainoa tunti piti valmistaa alusta saakka. Toisen vuoden syksy oli jo hiukan helpompaa. Joulun jälkeen jäin sairaslomalle ja sitten äitiyslomalle. Kun olin ollut pari kuukautta äitiyslomalla, halusin  palata töihin, koska kotona vauvan kanssa oli tylsää. No, eihän se käynyt päinsä. Elokuulla muutimme Noormarkkuun.

Kesällä 1998 muutimme tyttöjen kanssa takaisin Merikarvialle, koska tarkoituksenani oli palata töihin sairasloman jälkeen niin, että olisin ensin omassa työssäni työkokeilussa. Tunteja piti lisätä syksyn mittaan. Työkokeilu päättyi tunnetuin seurauksin syksyllä ja nyt olen vuodesta 1999 ollut eläkkeellä. Samana keväänä ostin tämän asunnon ja muutimme Poriin.

Kuluneen 19 vuoden aikana olen ollut töissä pätkissä 6 vuotta, 6 vuotta äitiys-,hoito- ja sairaslomilla ja 7 vuotta eläkkeellä. Tällä hetkellä tuntuu, että seison paskan elämän tuhkat käsissä. Mikään ei ole mennyt niin kuin halusin. Tai on sentään: mulla on kaksi ihanaa tyttöä, jotka olen halunnut ja saanut.  Siinä saldo. Se on tietenkin paljon, mutta olisin myös halunnut olla töissä. JOUDUIN työkyvyttömyyseläkkeelle. En halunnut sitä! Kaikki nämä vuodet sen jälkeen olen kipuillut enemmän tai vähemmän eläkeläisen roolini kanssa, johon en tunnu sopeutuvan, vaikka päiväni hurahtavat usein ilman, että saan tehtyä mitään. Välillä epätoivo ja turhautuminen valtaavat mielen. Miksi joudun elämään tätä paskaa, mitäänsanomatonta elämääni ilman muuta elämän tarkoitusta kuin huolehtia kodista ja tytöistä. Turha selittää mulle, että siinäkin on jo tarpeeksi elämälle tarkoitusta! Aika ajoin se ei riitä mulle. Haluaisin enemmän. Tällä elämän viisaudella haluaisin olla työssä. Nyt velttoilen päivät miten kuten. Sellaista minun koulutetun ihmisen elämä nykyisin on! Se on vääryys!

Tällaisia mietteitä käynti Merikarvialla herätti. En haluaisi enää asua siellä, se vaikutti kuolevalta kylältä. Mennyt on mennyt, mutta saldo siitä tekee välillä helvetin kipeää.  Ajattelen että minusta on yksi osa amputoitu, kun en pysty käymään työssä. 1/3 minusta on kuoletettu. (1/3 minusta on äitiä, 1/3 vapaa-aikaa.)  Suren samalla tätä helvetin sairautta, joka on tuhonnut elämäni.