Yhtäkkiä eilen illalla se jysähti, nimittäin yksinäisyys. Tytöt ovat viikonloppuna menneet omia menojaan niin kuin tuon ikäisten kuuluukin. Mä istuin kotona yksikseni, tosin luin. Tätäkö se sitten on parin vuoden päästä, kun he ovat menneet opiskelemaan?  Kääntyykö suru nyt masennukseksi, kun en osaa surra?  Eilinen ilta ja tämä päivä ovat olleet alamäkeä. Vauhtia piisasi taas pari kuukautta. Vielä viime viikolla iloitsin, kuinka mulla riittää energiaa kaikenlaiseen, mihin ei ole pitkään aikaan riittänyt. Näinkö pienet ja hintsut mun energiavarastoni ovat? Parissa kuukaudessa kulutettu loppuun?  Ei voi olla!! Jospa tämä alakulo ja väsymys on ohimenevää ja todellakin menee ohi lepäämisellä?  Paitsi että lepäämisessä on ilkeä sivujuonne, pienoinen ahdistus. Tänään muuten Voimalassa puhutaan ahdistuksesta.

Kuinka muka voi olla, että elämästäni tehty havainto lyö mut niin maan rakoon?  Vielä viime viikolla jaksoin iloita yksinolosta ja nyt se on jo yksinäisyyttä. Yksinäisyydestä tiedän, ettei sitä voi toinen ihminen poistaa. Jokaisessa meissä on perusyksinäisyys, jonka kanssa on opittava elämään. Kyllähän muiden ihmisten läsnäolo auttaa, mutta en yksinkertaisesti pysty haalimaan ympärilleni niin paljon ihmisiä, että seuran alle peittyisi yksinäisyyden tunne. Toimiva parisuhde on aika mukava juttu, jos sellainen olisi. Kyllä mä vielä suren myös mennyttä. Siis suruko mut masentaa?

Tällä hetkellä väsyttää...