Taas tarvittiin lääkettä, että pääsin liikkeelle, tällä kertaa SPR:n naisten torstis-ryhmään. En käsitä tätä ahdistusta, mikä liittyy kotoa poistumiseen. En ole ennen ollut tällainen, ainoastaan silloin kun olen ollut todella huonossa kunnossa, nyt en kuitenkaan koe olevani totaalisen huonossa kunnnossa. Tämä ei ole ollenkaan luonteenomaista mulle. Toisaalta viikonloppuna katsomassani elokuvassa "Minä olen Sam", Samin naapuri Annie ei ollut poistunut asunnostaan 25 vuoteen. (Kävi myös ilmi että hänellä oli joitain suuria ongelmia, joista hän ei pystynyt puhumaan.) Etä onhan näitä ihmisiä, joiden on vaikea lähteä pois kotoaan. Tuleekohan mustakin sellainen?

Torstis oli mun mielestäni yksi kaaos. Yksi selitti yhtä ja toinen toista eikä kukaan kunnolla kuunnellut ketään. Vetäjä oli vielä keksinyt, että haetaan lehdistä mukavia kuvia ja leikellään niitä. Siinä meni pieleen hyvät keskustelut, jotka olivat juuri meneillään. Musta alkaa tuntua, että en  enää tulevaisuudessa halua osallistua ryhmän toimintaan.

Hain  keramiikasta pois poltetut työni. Juttelin vetäjän kanssa, missä olen ollut. Hän kuunteli silmät ymmyrkäisenä juttujani, kertoi arvanneensa että mulla on taas vaikea aika menossa. Turhaan maksoin 80 €:a lukukausimaksuja, kun ilmeisesti en pysty käymään siellä kuin alkuosan syksystä. Niin oli viime vuonnakin. Olisi ehkä kuitenkin pitänyt noudattaa elokuun lopulla kaavailemaani harrastusvapaata vuotta. Nyt siitä näyttää muodostuvan sellainen ja maksoin turhia osallistumismaksuja 80 €:a vähistä rahoistani. Olisin aivan hyvin keksinyt niille muuta käyttöä.  Harmillista, että sairauden tähden elämä menee tällaiseksi.

Lisäsin tuonne blogilistalleni uusimmat blogit, jotka olen löytänyt. Siis olen totaalisen blogirippuvainen: seuraan 21 blogia!  Ihmisten elämät vain  ovat kovin mielenkiintoisia. Sitten huisi kysymys: korvaavatko nämä virtuaalikontaktit tosielämän kontakteja, vietän kuitenkin koneella suhteellisen paljon aikaa???