Vuoden alussa vähensin 100 mg Seroquelia tarkoituksena saada enemmän irti masennuslääkkeestä. Seroquelhan tasaa mielialaa ja on tarkoitettu juuri manian estoon. Tänään mietin, olikohan viisas juttu, nimittäin nyt ahdistaa niin hemmetisti. En saa mitään aikaiseksi, lykkään kaikkia juttuja. Pitäisi mennä kauppaan, jotta voisi laittaa ruokaa, mutta kauppaan meno ahdistaa, jne. Se on sellainen pirunmoinen kierre. 

Eilinen päivä meni niin, että koko ajan jossain takaraivossa pyöri ajatus tuosta yhteenotosta naapurin kanssa. Se ahdisti. Päätin jo maanantai-iltana, että olen ihan cool enkä välitä koko tyypistä, yritän muistaa päästää koiran ulos oikeaan aikaan. Illalla laitoin kännykkään muistutuksen: klo 21.45 koira ulos. Illan aikana koira kävi pissillä muutaman kerran. Koska olen aika herkkä ihminen, mua hermostuttaa naapuri, jonka tiedän olevan kuin viulunkieli ja kyttäävän, milloin teen jotain väärin. Tänään tuo kaikki ilmeisesti vain purkautuu yleisenä ahdistuksena. En jaksa alkaa miettiä, mitä tässä on takana, ilmeisesti pelkoa. En vaan jaksaisi tätä. Muutaman päivän tässä menikin oikein hyvin ja olin tyytyväinen kaikkeen ja nyt yksi tapahtuma suistaa mut raiteilta. Pitääkin olla tällainen.

Posti toi vinon pinon laskuja.Yleensä annan niiden olla ja katson ne muutaman päivän päästä. Kuinka nyt avasinkaan kaikki ja muistin, että jossain oli Autorekisterikeskuksen lasku, jota en ollut avannut sen tullessa. Se olikin muistutuslasku, jonka eräpäivä oli HETI. gggrrr... Oli vaan hautautunut pöydällä olevaan paperiläjään. Laitoin samantien kaikki laskut menemään. Taas ensi tilistä ollaan tiukoilla. Ei mun elämässä taida enää tulla aikaa, jolloin olisi ylimääräistä rahaa.

Syksyllä kun käytiin kunnallisen alan palkkaneuvotteluita ja lehdissä oli alan palkkahaitari, otti lievästi sanoen pattiin. Vanhemman lehtorin virassa tienaisin yli 3000 €:a! Aikamoinen ero nykyiseen tilanteeseen verrattuna. Asunto tulisi maksuun paljon nopeammin kuin nyt eikä tarvitsisi miettiä kaikkia ostoksia. Tykkäsin työstäni.

Välillä tuntuu, että tämä saakelin sairaus on vienyt multa unelmat ja haaveet. Mistä tällä hetkellä haaveilen? Että voisin joskus ostaa taas yhden peilin kokoelmaani tai kirjan, että rahat riittäisivät kuukauden menoihin, että pysyisin terveenä, että naapuri muuttaisi pois. En tiedä, mistä työtätekevät haaveilevat, mutta itselläni haaveet ovat menneet kovin pieniksi. Ehkä se on hyvä, ei ainakaan tipu korkealta. Harmittaa silti. Sitten kun tulee näitä päiviä, jolloin ahdistus ja masennus valtaa mielen eikä pysty tekemään kunnolla edes sitä, mikä olisi välttämätöntä. Elämä on kutistunut niin helvetin olemattomaksi! Taisteluksi olemassaolosta.