Katriinan blogissa oli tänään pysähdyttävä aforismi:  Kaikki ne päivät, jotka tulivat ja menivät, enhän minä tiennyt, että se oli elämä.

Muutama vuosi sitten pohdin kovasti elämän tarkoitusta. Tuntui etten saa kiinni mistään eikä millään ole väliä. Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun kävin kylässä entisen työpaikkani ja asuinpaikkani naapurissa. Jo menomatkalla mietin, millaisin tunnelmin olimme ex:n kanssa muuttaneet sinne vuosia aikaisemmin, miten olin täynnä haaveita ja suunnitelmia. Monta päivää meni näitä miettiessä. Samalla suru kasvoi sisälläni: tämä perkeleen sairaus tuhosi unelmani ja haaveeni. Oikeasti ja tosissaan! Siitä alkoi prosessi, jolloin pohdin elämän tarkoitusta.

Olen ollut katkera, kiukkuinen ja surullinen omasta kohtalostani ja tästä sairaudesta, joka aika ajoin tekee musta invalidin. Elämän tarkoituksen pohtiminen ajoi mut lopulta niin vaikeaan masennukseen, ettäjouduin olemaan sairaalassa melkein kolme kuukautta. En nähnyt enää mitään tarkoitusta elämälleni, en edes äitinä olemista.  Terapeuttini kehotti mua olemaan ajattelematta sellaista, mutta asia vaivasi mua todella. 

Kai ajattelin, että elämäni tarkoitus olisi jotain ylevää ja ihmeellistä. Ehkä jotain sellaista, mitä pahimmassa maniassa olen joskus ajatellut, olisin äärimmäisen loistelias jollakin alueella. Todellisuus oli kuitenkin jotain muuta, mitä sairaassa mielessäni olin joskus miettinyt. Sairaus oli pilannut elämäni, eikä ollut mitään syytä jatkaa elämistä.

Kun lopulta selvisin masennuksestani, osasin iloita pienistä asioista. Oli kevät ja sain istua takapihallani rappusilla, juoda kahvia ja katsella perhosten lentoa. Tajusin lopultakin että elämän tarkoitus on elämä itse. On tehtävä omasta elämästä itsensä oloinen, niin että viihtyy siinä. Sillä mitä muut ajattelevat, ei ole väliä. Jokainen päivä on elämää.