Aamulla aikaisin klo 10 avasin kännykän ja siellä oli viesti nuorimman veljeni vaimolta, että veljeni oli yrittänyt yöllä itsemurhaa ja on nyt tiedottomana sairaalassa. Koko ajatusmaailma meni sekaisin ja aloin täristä. Soitin kälylleni ja puhuimme pitkään puhelimessa. Kun vihdoin tokenin ja sain aamuhommat tehtyä (siinä jäi lehti lukematta), menin sairaalaan katsomaan veljeäni, joka oli ensiavussa tarkkailussa. Hän nukkui ja oli kiinni lepositeissä, koska välillä herättyään riehui sängyssä. Häneen ei saanut kontaktia. Silitin vähän olkapäästä ja hän aukaisi silmänsä. Kysyin tunnetko mut ja hän vastasi mumisten, että joo. En viipynyt siellä pitkään, kun ei musta ollut mitään iloa. Hoitaja antoi mulle tarkailuosaston numeron, että voin soittaa sinne, jos menen myöhemmin häntä katsomaan.

Illansuussa soitin tarkkailuosastolle. Veli oli kuulemma aivan sekaisin eikä häneen saanut tolkullista kontaktia. Hoitajan mielestä sinne ei kannattanut mennä. Hän sanoi lääkärin tulevan aamulla ja sitten päätetään jatkosta, joko siirtämisestä osastolle tai kotiuttamisesta.  Hermostuin ja sanoin, ettei kai ihmistä kotiin laiteta, kun hän on juuri yrittänyt tappaa itsensä. Kuulemma jos ei ole itsarivaaraa tai ei ole sekava, laitetaan kotiin. Sanoin vastustavani asiaa, samoin hänen vaimonsa. Hoitaja lupasi kirjata toiveet ylös. Hän sanoi, että olisi hyvä jos joku omaisista voisi tulla aamulla, kun päivystävä lääkäri tulee käymään, voidaan pyytää psykiatrin konsultaatiota ja siinä olisi myös omaisten hyvä olla mukana. Niinpä mulla on aamulla aikainen herätys, että kerkeen sairaalaan klo 7. Ehdottomasti veljeni pitää päästä psykiatriseen hoitoon. Hänellä on ollut myös vuosia masennusta.