En jaksanut päivittää blogia Virossa. Jotenkin päivät olivat sen verran täynnä ohjelmaa ja toisaalta kaipasin lepoa, että jossain vaiheessa päätin olla vaivaamatta itseäni asialla. Kerron sitä myöten kuin jaksan, millaista oli.

Olin yön Helsingissä ystäväni Liisan luona. Tulin kotiin iltapäivällä. Bussiin mulle soitti MTK:n psykologi, joka pyysi mua soittamaan eräälle henkilölle. Joskus asiat menee pakosta mutkien kautta, kuten myöhemmin sain kuulla.

Soitin kotona ko. henkilölle ja sain kuulla suruviestin. Hyvä ystäväni Anu oli kuollut. Hänen poikansa (jonka kanssa puhuin) oli löytänyt hänet kotoaan keskiviikkona. Hänen mukaansa näytti siltä kuin Anu olisi sängystä noustessaan kaatunut ja lyönyt päänsä. Viimeisen kerran joku oli kuullut hänesta edellisen viikon torstaina, kun hän oli soittanut sairaalaan ja pyytänyt päästä osastolle, jonne hän olisi päässyt jo perjantaina eli seuraavana päivänä. Sairaalasta oli soitettu hänelle perjantaina, mutta hän ei ollut vastannut. (Hän saattoi unohtaa puhelimen äänettömälle pitkiksi ajoiksi.) Hän tuli kotiin sairaalasta edellisenä perjantaina oltuaan siellä vajaan viikon itsemurhayrityksen jälkeen. (Pelastin silloin hänen henkensä.)  Ei siis tiedetä, koska hän on kuollut.

On äärettömän surullinen olo. Samalla tyhjä. Tuntuu niin väärältä, että ihminen kuolee noin. Se oli kuitenkin Anun elämä eikä hänen ole enää paha olla.