Eilinen meni siivotessa huit hait. Innostuin oikein laahaamaan sohvan tyynyt ulos. Koirat tuo jaloissaan multaa takapihalta, joten joudun nykyisin pesemään lattioitakin useammin kuin ennen. Tai eihän mikään pakko olisi, mutta mua häiritsee liukukuviot lattialla. Siivoaminen on kans jännä juttu. Kun olen "sopivasti" ahdistunut, siivoaminen auttaa. Voin purkaa ahdistustani siihen. Eilen olin aika ahdistunut, kai jäänteitä torstaista.

Mietin työn menettämistä. Onko niin että me nykyajan ihmiset arvotamme itseämme ja toisia työn perusteella? (Kun tapaamme uuden ihmisen, aika pian saatamme kysyä, mitä teet työksesi eli kyllä se sieltä tulee.)  Kun en ole työelämässä, vaikka on korkeakoulututkinto, en ole mitään.  En näe pelkän tutkinnon sisällön arvoa, sitä kuinka sen kautta olen saanut monenlaisia elämän eväitä. Tuijotan vain siihen, että olen eläkkeellä eli ei-täysarvoinen ihminen. Elän muka jotain epäelämää. Sitä se voi ollakin työelämästä katsottuna. Välillä mietin olenko syrjäytynyt, mutta sellainen en koe olevani. Mielestäni syrjäytyminen tarkoittaa jotain sellaista, että oman elämän avaimet eivät ole oikein hanskassa eikä tiedä mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu, riittää että on perillä Salkkareiden juonenkuvioista.

Jutettelimme työstä eilen Sepon kanssa. Totesimme että meidän ero suhtautumisessa työhön on se, että hänelle työ oli keino hankkia rahaa ja sen mukana erilaisia hyödykkeitä. Työn sisällöllä oli tietenkin jonkinlainen merkitys. Mulle taas työ itsessään merkitsi yhtä kanavaa toteuttaa itseäni, tein työtä oman persoonani kautta. Jouduin käyttämään älyäni ja sosiaalisia taitojani työssä.  Kun menetin työn, menetin jonkin oleellisen kanavan itsetoteutuksesta ja sosiaalisista verkostoista.  Jossain mielessä voi sanoa, että jouduin syrjään elämästä.

 Ajan kuluessa olen löytänyt itsestäni aivan uusia puolia, joita en tiennyt minussa olevan (taiteellisuus). Huomaan kaipaavani älyllisiä haasteita, joita mulla ei tällä hetkellä ole tarpeeksi. Myös sosiaaliset kuviot ovat melko suppeat. Ehkä näistä asioista lopulta nousee mun vaikeuteni sopeutua eläkeläisen rooliin. Oma osansa tietenkin on mun iällä. Ei mun ikäiselle ihmiselle ole luontevaa olla työelämän ulkopuolella. Jos olisin työtön, yhteiskunta näkisi kovasti vaivaa saada mut työllistettyä, niin itsekin haluaisin, mutta tässä tilanteessa ei ole kenenkään intresseissä saada mua töihin. Muinoin kun hain taidekouluun ja soitin Valtiokonttoriin (mistä mun eläke maksetaan), nainen siellä sanoi, että voit opiskella mitä haluat, mutta älä mene töihin. Menettäisin eläkkeeni. Tämä on siis saavutettu etu! heh.  En ole koskaan ajatellut niin.

Voisin edelleen haluta johonkin opiskelemaan uutta ammattia, mutta eläessäni tämän sairauden kanssa, olen huomannut että mun voimavarani ovat valitettavasti melko rajalliset. Jossain vaiheessa vuotta mun jaksamiseni loppuu ja  se on kohta johon myös opiskelu loppuu. Niin kävi taidekoulussakin. Se on harmittanut jälkeenpäin. Mihin kaikki jaksaminen on kadonnut? Nuorempana oli monta juttua menossa samaan aikaan, nyt jaksan juuri ja juuri pyörittää tätä kotihommaa.