Olen tullut siihen tulokseen, että olen vähintäänkin epäilyttävä äiti. Nimittäin olen aivan tyytyväinen, kun lapset ovat muualla (mieluummin useamman päivän). Mulla ei ole heitä pätkääkään ikävä. Nautin hiljaisuudesta ja yksinolosta. Ei tarvitse olla kenellekään mitään.

On varmaan paljon naisia, jotka eivät osaa kuvitellakaan arkeaan ilman lapsiaan. Kun lapset ovat muualla, he kaipaavat näitä. Ja kun lapset palaavat kotiin, he tuntevat olonsa kokonaiseksi. 

Itse en kuulu tuohon porukkaan. Tosin silloin kun tytöt olivat alle 3-vuotiaita, he olivat hyvin tiiviisti kotona. En "antanut" heitä isovanhemmille viikonloppukylään kuin satunaisesti, jos tarvitsimme lastenvahtia. Yleensä saimme järjestettyä niin, etä lapset olivat kotona ja joku tuli heitä kotiin hoitamaan. Toki tytöt olivat päivähoidossa, kun olimme työssä, nuorempi oli 2½ v. kun menin takaisin töihin.

Myöhemmin sairastuttuani ja erottuani sain onneksi pitää tytöt päiväkodissa, vaikka olin itse kotona. Meille kaikille olisi ollut vahingollista olla kotona mun masennukseni aikana. Hoitopäivisin  lapset saivat leikkiä ja ulkoilla muiden kanssa. Itse sain levätä ja kerätä voimia iltaa varten. Koko sairauteni ajan  ja edelleenkin meillä on ollut selkeät rajat ja päivärytmi ruokailuineen ja nukkumaanmenoineen, johon kuului omat rituaalit.  

Joskus kysyin terapeutiltani lasten huostaanotosta, nykyisinhän monet lapset otetaan huostaan mm. vanhempien mielenterveysongelmien vuoksi. Hän sanoi, että hänelle on välittynyt sellainen kuva, että olen huolehtinut lapsistani eivätkä he ole joutuneet hoitamaan mua, siksi hän ei ole ollut missään vaiheessa huolestunut tyttöjeni selviämisestä.

Avioerosta on aikaa 12 vuotta, tytöt olivat silloin 3½ ja 5½ -vuotiaita. Alusta saakka he ovat olleet isänsä luona sovittuina ajankohtina. Olen joutunut myös olemaan sairaalassa hoidossa melko paljon näiden 12 vuoden kuluessa. Osan tuosta ajasta tytöt ovat olleet isällään, osan ajasta oma isäni on ollut kotonamme hoitamassa heitä. Sairaalassa ollessani olen välillä ollut niin väsynyt ja masentunut, että on ollut työn takana pitää yhteyttä lapsiin. Pienempinä kun he tulivat katsomaan mua, hain kirjastosta kirjoja, joita sitten luin heille. Tällä tavalla löysimme mm. Roald Dahlin erinomaiset lastenkirjat.

Ehkä kaiken tuon kokemani takia ja sen vuoksi, että olen ollut niin sidottuna tyttöihin, osaan nykyisin nauttia siitä, että he ovat kasvaneet ja tulleet itsenäisiksi. Vielä muutama vuotta sitten "päivystin" iltaisin kotona eli en halunnut jättää tyttöjä iltaisinkaan yksin kotiin. Nykyisin saan olla illat yksin eli olen saanut vapautta lisää. Enää pari vuotta, kun molemmat lähtevät kotoa ja mulla alkaa uudenlainen elämä.