JIppii!  Tänään kävi pesukoneen korjaaja eikä maksanut kuin 45 €:a eli asia meni oikein hyvin. Koneen tuloveden painekammiossa oli roskaa aika paljon, se sekoitti koko systeemin. En ole vielä pessyt yhtään pyykkiä, kun pesin sitä eilen pesutuvalla.  Tuntuu mukavalta, että kone toimii taas. Kyllä  helpottaa elämää, kun ei tarvitse jatkuvasti juosta pesutuvalla.

Tänään on taas ollut väsynyt päivä sisällä. Aamiaisen jälkeen piti jo torkkua jonkin aikaa. Istuin päivällä liian kauan koneen vieressä. Syötyäni alkoi väsyttää ja sitten nukuin 1½ tuntia. Sen jälkeen oli muka liikaa pakkasta ulkoiluun. Vein äsken roskat ja totesin, ettei pakkanen ole kuin vaatetuskysymys. Niin että enää ei ole mitään syitä ettenkö voisi ulkoilla!

Eilen illalla keksin, mikä mua vaivaa. Viime keväänä sairaalassa aloitettiin tyroksiini-lääkitys kilpirauhasen vajaatoimintaan, joka johtuu Deprakinen käyttämisestä. Syksyllä läääkitystä nostettiin puolella ja olo parani parissa viikossa. Kontrollikokeissa arvot olivat vielä alarajoilla. Sovin lääkärin kanssa, että menen maaliskuun alussa uudelleen verikokeeseen. (Soitin muuten tänään terv.kesk. ja varasin puhelinajan lääkärille, että musta otettais samalla vähän muitakin kokeita Renforsin vastaanottoa varten.)   

Tää jatkuva väsymys on luonnotonta. En saa mitään aikaiseksi, päivät menee torkkuessa. Tää alkaa jo vaikuttaa mielialaankin. Eilen  luin netistä kilpirauhasen vajaatoiminnasta.  Oireet sopivat mulle kuin nakutettu. Eli toivon saavani avun tyroksiinin nostosta.  Tylsää kun yksi lääke aiheuttaa vaivoja, joita on hoidettava toisella lääkkeellä. Harmi ettei Deprakinea voida korvata muulla lääkkeellä. Tai olisihan sille vaihtoehto, Litium, mutta se taas ei sovi mulle.  Tää Deprakine on vielä sellainen lääke, joka todennäköisesti jää, vaikka koko muu lääkitys purettaisiin.  No niin tulipahan taas valitettua.  Elän toivossa, että olo paranisi.

Luin eilen illalla Eric-Emmanuel Schmittin kirjan Oscar ja Roosamamma (109 s. pienikokoinen kirja isoilla kirjaimilla). Se kertoo 10-vuotiaasta leukemiaan kuolevasta Oscarista, hänen viimeisistä päivistään ja ajatuksistaan.  Kirja ei ole ollenkaan niin kamala kuin voisi kertomuksen perusteella ajatella, välillä siinä on hupaisiakin piirteitä. Kirjassa piirretään rehellinen kuvaus lapsen elämästä vakavan sairauden kanssa. Siinä myös tuodaan tarkkasilmäisesti esiin aikuisten vaikeus puhua kuolevan lapsensa kanssa tai olla hänen lähellään. Jäin miettimään, miten kirjaiija on pystynyt näin hyvin eläytymään Oscarin elämään, onko aihepiiri hänelle tuttu jostain henkilökohtaisesta kokemuksesta. Suosittelen kirjaa, sen lukee tunnissa.