Luin joku päivä sitten Mielenterveyslehteä (nro5). Siinä oli mielenkiintoinen artikkeli Tartuvien diagnoosien sairastuttamista. Asiasta haatateltiin filosofian tohtori Petteri Pietikäistä, joka on mm. tutkinut erilaisten diagnoosien ilmenemistä historian kuluessa. Hän sanoo mm. maanis-depressiivisyydestä näin: se on puettu uuteen asuun, kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi tai bipoläärihäiriöksi. Maanis-depressiivisyys on ollut aikaisemmin varsin harvinainen sairaus, sen esiintyvyys on lienee ollut vain noin 0,1-0,2 % väestöstä. Nyt se ilmestyy ikäänkuin uutena sairautena, joka ei enää olekaan se perinteinen eli vakava, psykoosiinkin johtava sairaus, vaan sitä että ihmisten mielialat heittelevät, jyrkästikin. Yhdysvalloissa on arvioitu, että noin 5% väestöstä sairastaa uutta, lieväoireisempaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, erityisesti lapset. Siihen on myös lääke, mielialan tasoittajat. Eittämättä herää kysymys, mikä on tämä ihmeellinen tauti, joka on yhtäkkiä levinnyt näin laajalle ja jonka esiintulo on samanaikainen sen oireita helpottavien mielialalääkkeiden kanssa. Ilmiöstä saa otteen tarttuvat diagnoosit-käsitteen avulla. Jatkuvasti vaihtuvien diagnoosien luonnetta voi ymmärtää historiallisesti tulkitsemalla ne tarttuviksi diagnooseiksi, joiden avulla nimetään terveyden ja sairauden välimaastoon sijoitettuja inhimillisiä käyttäytymistapoja ja luonteenpiirteitä ja tulkitaan ne mielenterveysongelmiksi.

"Kun olemme epävarmoja itsestämme, elämästämme tai hyvinvoinnistamme, diagnoosi antaa jonkinlaisen varmuuden. ... Lääketieteistymisen rinnalla kulkee myös psykologisoituminen, terapiasoituminen ja psykiatrisoituminen, joilla parannetaan henkisiä haavoja."

Minulla on diagnoosina kaksisuuntainen mielialahäiriö, tyyppi II, eli ei maniaa vaan lievempää hypomaniaa vaihdellen depression kanssa. Aikaisempi diagnoosi oli vakava masennus ilman psykoottisia oireita. Saatuani tämän 2-suunt. diagnoosin aloin tarkastella menneisyyttäni sen tuomien silmälasien kautta ja kas kummaa, minulla todellakin on ollut tämä sairaus juuri niinkuin oppikirjat sanovat. Terapeuttini sanoi jo tuolloin, että asenteeni elämääni muuttui. Minä lakkasin uskomasta itseeni ja omiin mahdollisuuksiini, koska sairaus voi puhjeta milloin vain. Niinpä nykyisin vältän innostumista uusista (tai vanhoistakaan) asioista, etten vaan väsyttäisi itseäni liikaa, jolloin seuraa masennus. Olen diagnoosini vanki. Tämä artikkeli sai mut miettimään asiaa uudella tavalla. Ovatko mielialavaihteluni todellakin oire sairaudesta vai normaalia ihmisten mielialojen vaihtelua? Helposti tulkitsen kaiken sairauden näkökulmasta, varsinkin kun olen vielä käynyt "oireenhallintakurssin", jolla opetettiin havainnoimaan itsestään ajoissa sairauden oireita.

Terapian myötä olen oppinut paljon itsestäni, mm. omista rajoistani, heikkouksistani ja vaativuudestani. Jostain syystä olen sellainen, joka ei jaksa kovin paljon, siksi en pärjännyt työelämässä, vaativassa työssä. Mutta jos mulla olisi toisenlainen työ ja työympäristö kuin mitä aikanaan oli, saattaisin pärjätäkin. Mutta tämän diagnoosin kanssa en uskalla kokeilla, varsinkaan kun mulla on tuo eläke, joka takaa niukan mutta varman toimeentulon. Niin ja onhan mulla koko ajan rankka lääkitys.