Hassuja nämä blogijutut. Aija lähetti jälleen uuden vinkin, mun lukemistoni paisuu vaan. Olen saanut häneltä vinkin kahden eroavan naisen blogista. Avioero ei sinänsä enää ole mulle mitenkään ajankohtainen asia, itseasiassa melko kaukainen juttu. Olen jo selvinnyt siitä. Välillä lähinnä ihmettelen, että olenko todella ollut aviossa 12 vuotta ja onko meillä yhteisiä lapsia Hessun kanssa, niin kaukaiselta mennyt jo tuntuu. Meidän elämämme leikkaavat toisiaan ainoastaan tyttöjen kohdalla ja hekin  hoitavat suhteensa isäänsä itsenäisesti, mua ei siinä välissä tarvita. Hyvä niin.

En silloin 12 vuotta sitten kuvitellut eläväni ilman miestä kaikki nämä vuodet, jotka tytöt asuvat kotona. Aluksi en tietenkään kuvitellut mitään, elin vain päivä kerrallaan sen mitä eteen tuli ja yritin selviytyä. Meni vuosia masennuksessa, mutta selvisin!  Miehiä on tullut ja mennyt. Nyt olen onnellinen Seposta. On ollut vaikea oppia luottamaan siihen, että toinen ei häviä minnekään, että tää juttu jatkuu (ainakin toistaiseksi). Minä toivon sen jatkuvan.

Kävin pyöräilemässä uudella asuinalueella Tuulikylässä. Siellä oli vieri vieressä suomalaisia unelmia.  Katsellessani niitä mietin, ovatko niissä asuvat ihmiset onnellisia. He ovat saaneet jotain sellaista, mistä ovat haaveilleet. Monessa pihassa oli vaunut ja pienet lapset leikkimässä. Minä en ole koskaan saavuttanut samanlaista unelmaa, saada asua itse suunnittelemassa talossa.  Tiedän kyllä mitä haluaisin, jos siihen olisi mahdollisuus. Nyt kuitenkin pitää olla onnellinen siitä mitä on - eikä tämä ole vähän. Tänään se tuli jälleen todistettua, kun istuimme Sepon kanssa muutaman tunnin takapihalla nauttien auringosta.