Olin torstaina Tampereella teatterissa katsomassa Fundamentalisti-näytelmää.  Siinä entinen seurakuntanuori on tullut uskoon ja menee tapaamaan entistä nuorisopappiaan, joka  aikoo erota papin virasta. Tapahtumat ajoittuvat 20 vuoden päähän srk-nuoriajoista. Seuraa päähenkilöiden keskusteluja, joissa kaksi erilaista maailmaa kohtaa toisensa ilman minkäänlaista ymmärrystä puolin ja toisin. 

Näytelmä koski läheltä ja lujaa. Tuossa kaikessa hömpötyksessä olen ollut mukana. Kuinka helppoa se olikaan. "Johtajat" sanoivat miten asiat ovat ja ne olivat meille totuuksia, joita ei sopinut epäillä. Oli helppoa olla oikeassa. Näitä johtajia käytiin kuuntelemassa matkojenkin päässä.

Myöhemmin olen käynyt terapiassa läpi ko. ajan. Srk-nuoriin oli helppo mennä, koska kodin maailma edusti samaa syyllistävää asennetta ja jossa äiti määräsi mielipiteet ja olemisen. Kotini ei ollut kuitenkaan uskonnollinen. Kun lähdin opiskelemaan Hesaan, nuo piirit jäivät, mutta ei syyllisyys eikä häpeä. Meidät oli peloteltu helvetin tulella. Tuo pelko hallitsi pitkään jossain alitajunnassa. Siitä pääsin käymällä pari vuotta Keskussairaalan pastorin luona juttelemassa.  Minussa eli tiukassa tuo fundamentalistinen elämä ja usko, vaikka en enää samalla tavalla ajatellutkaan. Pääsin tästä kaikesta lopullisesti irti vasta n. 37-vuotiaana. 

Näytelmä käsitteli uskomattoman realistisesti fundamentalistista maailmankuvaa, joka on edelleen totta monille tänä päivänä. Itse olen onneksi päässyt vapauteen.