Viikonloppu meni äidin kanssa. Uuuhh!  Lopulta olin HYVIN ahdistunut. Kun eilen kirjoitin ahdistustani pois, olin vihainen.  En vain kestä äitäni ja koko viikonloppu hänen kanssaan on aivan ylivoimainen juttu mun psyykelleni. Miksihän taas piti pyytää häntä tänne viikonlopuksi?  Kai yritin jotenkin paikata huonoa omaatuntoani siitä, etten ole käynyt tapaamassa häntä aikoihin ja toisaalta sitä, että hän on menossa joulunviettoon toisen veljeni perheen luo.  Hänen kohdallaan pitää totisesti paikkansa se, että kun ihminen vanhenee, hänen tietyt puolensa korostuvat. Valitettavasti äitini kohdalla hänen negatiiviset ja jopa sairaat piirteensä ovat yhä enemmän tulleet esiin. Toivottavasti musta itsestäni ei vanhana tule sellaista mummia, josta omat tyttöni ja lapsenlapset tuumaavat, että se on niin rasittava, ettei sitä halua nähdä.  Sellainenhan vaanii meitä jokaista.

Olen aika usein miettinyt, miten mun sairauteni on vaikuttanut tyttöjen elämään, koska ei meidän elämä  ihan tavallista suomalaista perhe-elämää ole ollut. Mikä sitten on kriteeri?  Terapeuttini sanoi joskus, että ehkä tytöt ovat saaneet elämäänsä hiukan laaja-alaisemman näkökulman kuin ns. tavallisessa perheessä. Ehkä he ovat oppineet, että vaikeuksien ja sairauden keskeltä voi selviytyä. Toivottavasti. Itse olen yrittänyt parhaani ja sen tiedän, etten itse ole vienyt eteenpäin samaa kasvatusmallia kuin millä mut on kasvatettu. Tytöillä on myös isäänsä läheiset välit, mitä mulla ei tuon ikäisenä ollut.

Kiitos sairauden ja eläkkeen, olen voinut olla kotona, kun tytöt tulevat koulusta kotiin. Ruoka on edelleenkin valmiina odottamassa, kun he tulevat kotiin ja syömme  silloin yhdessä ja he puhuvat asioistaan. Luulen että olen voinut olla enemmän läsnä kuin jos olisin ollut opettajan työssäni kiireisenä ja ajoittain kovinkin stressaantuneena. Vaikka en ole halunnut tätä sairautta ja olisin heti valmis luopumaan siitä, on tästä seurannut jotain hyvääkin.