Luin auringonkukkametsän blogia, jossa hän pohtii auttajan rooliaan. Tunnistin itseni.

Olen tänään:

• siivonnut, kun en viikonloppuna jaksanut. Koiraperheessä ei voi loputtomiin lykätä imurointia.
• pessyt kaksi koneellista pyykkiä
• käynyt katsomassa veljeäni Raumalla sairaalassa (ajanut 100 km samalla)
• soittanut psykiatrilleni ja sopinut hänen kanssaan ajan. Haluan vähentää lääkkeitäni.
• keskustellut puhelimessa terapeuttini kanssa. Hän soitti, kuten eilen arvelinkin. Kerroin viime aikaiset kuulumiset. Hän kyseli huolissaan, olenko osannut pitää itseni erillään muiden asioista. Jossain määrin. Tapaan hänet kesäkuun toisella viikolla.
• jutellut puhelimessa itsaria yrittäneen ystäväni kanssa. Hän pääsi perjantaina sairaalasta kotiin oltuaan siellä vain viikon. Haukkui mulle terapeuttiaan, joka tosiaan tuntuu olevan aivan perseestä. T ei ollut pystynyt puhumaan ystäväni itsariyrityksestä vaan oli antanut hänelle ravintotietoutta kuin vähä-älyiselle, koska hänen verensokeriarvot olivat koholla.
• jutellut pitkään puhelimessa myös erään toisen ystäväni kanssa.         
• jutellut muutaman sanan puhelimessa kolmannen ystävän kanssa.
• lähettänyt tekstiviestejä sairaalassa olevan veljeni vaimolle kysyäkseni hänen vointiaan.   
• keskustellut puhelimessa äitini kanssa käytännön asioista, kun hän tulee koira- samalla hiukan tyttövahdiksi matkani ajaksi. Kehoitin häntä välttämään konflikteja tyttöjen kanssa. Saas nähdä...    

Kummasti muut ihmiset  menevät oman jaksamiseni edelle. En osaa edes olla vastaamatta puhelimeen. Virossa pidän puhelimen kiinni koko ajan. En halua suuria puhelinlaskuja ja haluan unohtaa kaiken kotoisen. Luulen että se voisi onnistua.

Onneksi on niitäkin ihmisiä, jotka kyselevät mun vointiani. Nyt en vaan jaksaisi puhua kenenkään kanssa.