Ystäväni haki pihan ainoan marjapensaan itselleen. (Luulen että meidän käsittelyn jälkeen entisen marjapensaan.) Pihaan jäi tyhjä kohta, johon tein uuden kukkapenkin. Sain häneltä muutaman kukkasen alun. Kumpikaan emme tiedä, mikä kukka on kyseessä. Mun tuurillani se on jokin vaikea rikkakasvi, jonka olen nyt innolla istuttanut uuteen penkkiini. (Joskus muinaisuudessa, kerrostaloasumisen jälkeen, muutimme rivitaloon, jonka pihassa oli yksi ainoa kukkapenkki. Keväällä siihen alkoi työntyä kukka.  Meni pari kuukautta ja  tajusin, että huolella vaalimani kukka oli pujo!)

Käänsin maata ja kiskoin juuria irti 4 tuntia - raskasta ruumiillista työtä. Kuinka terapeuttista!  Vaikeat asiat olivat edes hetken jossain mielen perukoilla.

Illalla olin yhteydessä molempiin veljiini. Toisen veljen appiukkoa ei ole vieläkään löydetty. Rantoja oli nuuskinut ruumiskoirakin. Veli oli päivän raaputtanut paattia Luvian mökillä. Show must go on...   Toisen veljeni kanssa olen tekstaillut (terapeuttini neuvosta) pitääkseni ahdistusta edes hiukan kauempana itsestäni. Hän on hyvin ahdistunut ja tuskainen, mutta ei saa rauhoittavia ollenkaan. En ymmärrä. Em. tila on itsellenikin tuttua, tuntuisi kamalalta kärsiä raastavaa tuskaa tunnista toiseen ilman mitään lievitystä. Pelkään hänen puolestaan. Ettei hän menisi kokonaan rikki. Ettei hän yritä satuttaa itseään. (Aikoinani viiltelin itseäni tuskissani. Oli helpompi kestää fyysistä kipua kuin psyykkistä.) Että hän jaksaisi tämän vaiheen elämässään.

Kummankin veljen perhe tarvitsee paljon voimia jaksaakseen.  On kohtalon ivaa, että tällaiset asiat tapahtuvat samaan aikaan.