Eilen kävin lääkärissä, tänään terapiassa. On siis hoidettu mielenterveyttä/sairautta todenteolla... Lääkärin kanssa sovittiin lääkevähennyksistä, siitä millaisella aikataululla edetään. En kertonut hänelle, että olin lopettanut Cipralexin ennen Viron matkaa. Seroquelin vähennyksestä kerroin. Hiukan pienemmällä lääkityksellä jatketaan. Olen ihan tyytyväinen.

Terapeutin kanssa puhuttiin Anusta, siitä millaisia tunteita hänen kuolemansa on mussa herättänyt. Suru ja viha ovat raskaita tunteita. Nyt on tilanne tämä, että rakas ja tärkeä ystävä on pois. Ja mua ahdistaa! Aluksi ajattelin, että pärjään ilman lääkkeitä, että kaikki tulevat tunteet kuuluvat asiaan. Tottakai kuuluvat, mutta en kuitenkaan taida kestää ahdistusta ilman lääkettä. Ei mun tartte hajota tämän asian tähden. Nämä saakelin lääkkeet, joita joka päivä syön,  vievät kyvyn itkeä! Haluaisin itkeä Anua, oikein kollottaa, mutta ei. Kyllähän itkua on tullut jonkin verran ja hautajaisissa tulee varmaan lisää. Ehkä vain vaadin nyt turhia itseltäni. Tuntuu vaan siltä, että itkun myötä saisin purettua suruani ja ikävääni. Ollaan sitten ahdistuneita, perkele.

Tytöt lähtivät eilen Oxfordiin. Saaralle iski kova matkakuume paria tuntia ennen lähtöä, Salli puolestaan oli hyvin rauhallinen. Hessu soitti kotimatkalta, kun tytöt olivat sanoneet hänelle, että ei sun tartte täällä olla enempää. Hän kuulosti hiukan siltä, että sinne ne lapset nyt sitten lähtivät eivätkä enää tarvinneet häntä. Yhyy... Tässä tilanteessa mä tarvitsen tätä yksinoloa ja rauhaa. Tosin ollaan Sepon kanssa yhdessä, mutta se on erilaista kuin olla lasten kanssa.