Olin siis viime viikon (ti-pe) hoidossa. Itse halusin sinne, koska oli niin ahdistunut olo. Maanantai-iltana istuin ystäväni kanssa terveyskeskuksen päivystyksessä saadakseni lähetteen osastolle. Jostain syystä lääkäri laittoi lähetteen niin, että jouduin menemään aamulla Harjavallan sairaalaan lääkäriin. Itse olisin halunnut keskussairaalan (KS) psykiatriselle osastolle, jossa olen ollut hoidettavana viimeisen 10 vuoden aikana kaikki sairaalajaksot.  Odoteltuani monta tuntia ylilääkäri määräsi mun H:n sairaalan avo-osastolle 42. Olin positiivisella mielellä ja ajattelin, että ei tämä voi mikään kamala paikka olla ja ollaan nyt täällä, vaikka Harjavallan sairaala jo nimenä kuulostaa kamalalta. Sillä on oma leimansa.

Kun menin osastolle, omahoitajakseni esittäytyvä sairaanhoitaja opiskelijan kanssa esitteli mulle paikat ja sitten menin huoneeseeni. Jo sillä kierroksella alkoi ahdistaa. KS:n tilat ovat aivan toisenmoiset. H:ssa on käytävän varrella kaksi vessaa ja yksi suihku koko osaston naisille. KS:ssa jokaisessa huoneessa on wc ja suihku. Potilaiden yhteiset tilat, joissa vietetään aikaa, ovat KS:ssa päiväsalissa, jossa on paljon mukavia tuoleja. Siinä istuskellaan, jutellaan kaikenlaista ja katsellaan yhdessä tv:tä. H:ssa oli kaksi mukavaa tuolia tv:n edessä päiväsalin nurkassa ja osaston perällä isompi tv:n katselupaikka. Kaiken kaikkiaan potilaat istuskelivat kuka missäkin eikä minkäänlaista vuorovaikutusta syntynyt kenenkään kanssa.

Kun tilanne selkeni mulle, mua alkoi ahdistaa yhä enemmän. Kotona syömääni Opamox-määrää alennettiin heti 30 mg:lla, koska vastaanottavan lääkärin mielestä se aiheutti osaltaan ahdistusta, niinpä ilta meni tuskissa. Omahoitajani lähti  kotiin ja tilalle tuli toinen, mieshoitaja, joka oli koko ajalta kohtaamistani hoitajista ainoa empaattinen henkilö (oli eräs toinenkin). Hän kävi ensimmäisen illan aikna useamman kerran kyselemässä vointiani ja fiiliksiäni. Ensimmäisenä yönä en nukkunut kolmen jälkeen kunnolla. Ke-aamuna klo 6.30 jälkeen yökkö kävi herättämässä ja sanoi että mun pitää mennä labraan. Kävin suihkussa ja menin erään toisen naisen kanssa sinne.

Osastolla oli aamuisin aamukokous, jossa käytiin läpi päivän ohjelma. Siinä sain toisena päivänä osastolle tuloni jälkeen kuulla, että mulla olisi illalla yhdessä huonekaverini kanssa iltapalan laitto. Apua! Se oli just sellaista, mitä jatkuvasti tein kotona, passasin muita. Tuli epätoivoinen olo, että en halua sairaalassa tehdä samaa kuin kotona.  KS:ssa sairaala-apulaiset laittoivat iltapalan tai jos he eivät olleet töissä, hoitajat.  Tuollaisen toiminnan voi tietenkin katsoa olevan kuntouttavaa toimintaa, mutta vakavasti masentuneen ihmisen pitäisi mielestäni saada levätä eikä heti joutua tekemään samoja hommia kuin kotona. Kyllähän se iltapala sitten saatiin laitettua.

Vastaanottava lääkäri laittoi mulle aamuksi Seroquelia 100 mg, mikä on sellainen määrä, että sen jälkeen ei pysty tekemään mitään vaan on aivan tokkurassa eli ke-aampäivä meni nukkuessa. Iltapäivällä kävin kirjastossa. En kotonakaan ollut hetkeen pystynyt lukemaan mitään, mutta niinpä vain lainasin viisi paksua kirjaa. Torey Haydenin kirjan Pöllöpoika luin samana päivänä. Iltapäivällä kaksi ystävääni kävi katsomassa mua. Sen jälkeen oli sauna, mikä oli positiivinen asia. Klo 18 olisi ollut jokin ryhmäjuttu, jossa piirreltiin. Mua ei kiinnostanut sellainen, koska väsytti. Katselin tv:tä ja siinä istuessa tuli sellainen olo, että olen siellä säilytyksessä, koska kukaan hoitajista ei sinä päivänä ollut kysynyt vointiani. Menin kansliasta kysymään omahoitajaltani  voisiko hän keskustella kanssani. Hän sanoi kiukkuisen kuuloisesti, että nyt on ryhmä ja mun kuuluisi osallistua siihen. Just joo..  Keskustelussa hänen kanssaan kerroin kuinka tuo koko paikka ahdisti mua.

Ke-to väisenä yönä heräilin jatkuvasti tunnin välein. Aamupalalla jaettiin lääkkeet ja yhtäkkiä huomasin että niistähän puuttui vallan mun masennuslääkkeet eli Efexorit. Muistin etten ollut saanut niitä edellisenäkään aamuna. Mulla on annoksena 375 mg. Kysyin hoitajalta asiasta ja hän sanoi, ettei mulle ole määrätty sellaisia. Menin kysymään kansliasta, jossa osastonhoitaja hyvin tiukasti haki mun lääkepapereista, että mulle ei kuulu Efexorit. Sanoin että katso siitä sanelusta, kun tulin osastolle, että jos on unohtunut merkitä lääkekorttiin. Sanelussakaan ei ollut mainintaa Efexorista eli vastaanottava lääkäri oli unohtanut manita sen. En saanut lääkettä vaan käskettiin odottamaan toista lääkäriä. Odotin koko päivän, että lääkäri olisi ottanut mut vastaan. Hän kyllä kävi osastolla, mutta tulevan Tehyn joukkoirtisanoutumisen vuoksi hän joutui juoksemaan erilaisissa tapaamisissa. Illalla puhuin uudelleen asiasta, että eikö siitä voisi soittaa päivystävälle lääkärille, koska ei näitä lääkkeitä noin vain saa lopettaa. Osastolle tulikin nuori "tyttö", joka ei uskaltanut itsenäisesti tehdä päätöstä ja kun ei saanut takapäivystäjää kiinni määräsi että pe aamuna saan Efexoria 150 mg. Jos olin kaksi päivää aikaisemmin vielä syönyt 375, tuskin siitä olisi ollut mitään haittaa, jos seuraavana aamuna olisi palattua entiseen. Siis minun maalaisjärkeni sanoi niin.

Aamulla sattui vielä eräs aaaaaaaaaarrrrrrrrrgggggggggghhhhhhhhhh juttu. Olin kotoa lähtiessä ottanut narulta ryppyiset paidat mukaan. Kysyin sairaala-apulaiseslta saisinko silityslautaa ja -rautaa. Etsiessäni, mistä saisin rautaan vettä, perään käveli osastonhoitaja, joka kysyi, mitä mä aion silittää. Kerroin että pari paitaa, johon hän sanoi että ei siihen mitään höyryä tarvita. Kiukku oikein nousi, mutta olin hiljaa. Kai mä 45-v. tiedän itse miten mä haluan kuivat, ryppyiset paitani silittää. Jälleen tuntui kyykyttämiseltä.

Hetken kuluttua alkoi Seroquel vaikuttaa ja makasin sängyssäni saamatta kuitenkaan unta. Tuntui kuin olisin kuilun pohjalla enkä pääse sieltä ylös. Lääke sekoitti pään totaalisesti. Jossain vaiheessa pääsin ylös, menin käytävään istumaan ja mua alkoi itkettämään koko tilanne. Ohi kulki eräs nuori sairaanhoitaja ja pyysin häntä, jos mun omahoitaja tai aikaisemmin mainitsemani mieshoitaja voisi tulla juttelemaan mun kanssa. Menin itkien huoneeseeni ja mies tuli. Kerroin kuinka musta tuntuu pahalta ja ahdistaa erilaiset jutut osastolla. Hän kuunteli hyvin empaattisesti.

Olin tiistaina toikkaroinut pihalla ja katsellut, mitä eri rakennuksissa on.  Kävin osaston alakerrassa, jossa oli "toiminnallinen terapia" eli siellä oli mahdollista tehdä kaikenlaista alkaen kangaspuissa  kutomisesta vaneriaskarteluihin. Siis hyvin kiinnostavaa toimintaa. Kun sitten kyselin osastolla asiasta, tuli jälleen sellainen olo, että tein väärin kun kävin siellä yksin, koska sinne pitää mennä hoitajan kanssa sopimaan esittelystä ja ajasta, jos haluaa itse tehdä jotain.  Torstaina menin ap:llä tokkurassa mieshoitajan kanssa tutustumaan paikkoihin ja sovittiin että menisin sinne ip:llä tekemään kortteja. Koko juttu peruuntui, koska jouduin odottamaan lääkäriä turhaan. Ehkä hyväkin, koska siellä oli vahvasti lääkittyjä potilaita, joilla ei ollut mitään ilmeitä kasvoillaan. Näitä ihmisiä näkyi eri puolilla pihalla. Tämäkin  ahdisti mua.

Torstaipäivän aikana mulla alkoi olla sellainen olo, että tää likka häipyy tältä osastolta. Illalla olin todella ahdistunut ja kiukkuinen monesta asiasta. Ajattelin että jos en perjantaina tapaa lääkäriä, lähden sitten tapaamatta. Edesmennyt ystäväni Anu lähti joskus ko. osastolta niin, että kertoi menevänsä ostamaan tupakkaa. Kun hän oli päässyt kotiinsa Poriin, hän soitti osastolle kertoen missä hän oli.

To-pe välisen yön nukuin kuin tukki. Aamulla sain siis 150 mg Efexoria muiden lääkkeiden lisäksi. 100 mg:n Seroquelin piilotin taskuun ja vedin wc:stä alas. En kehoita ketään tekemään samalla tavalla, mutta halusin olla teravänä, jos tapaisin lääkärin. Suunnittelin lähtöäni, pakkasin kamoja jne. Jossain vaiheessa tultiin sanomaan, että lääkäri tapaa mun. Sinne tuli mukaan mun omahoitajani. Tämä oli taas eri lääkäri kuin tullessa. Hän kyseli vointiani ja sanoin että haluan pois osastolta. Sitten jouduin perustelemaan miksi.  Kerroin että tämä oli eka kerta (ja viimeinen) kun olin H:ssa. KS:ssa on aivan erilainen hoitokulttuuri ja tietenkin ympäristö. Sanoin mm. siitä että KS:ssa omahoitajat keskustelevat joka päivä potilaaansa kanssa toisin kuin H:ssa, jossa mulle oli sellainen olo, että potilas saa olla oman onnensa nojassa. Puhuin monenlaisista asioista, mm siitä että Porissa mun lapseni voivat käydä katsomassa mua ja pystyn hoitamaan omia asioitani helpommin. En sanonut ääneen, mutta Porissa ei myöskään törmännyt zombeihin, jos poistui omalta osastolta.

Puhuimme myös lääkityksestä ja lääkäri oli sitä mieltä, että mun Efexor-annos on aivan liian korkea. Olen vuosikausia syönyt 300 mg/vrk. Hänen mielestään annos pitää laskea 225:en. Juuri edellisellä viikolla olin keskustellut puhelimessa oman hoitavan lääkärini kanssa, jonka mielestä Efexor-annos on hyvä nyt olla noin korkea. Opamoxista pitäisi kuulemma päästä eroon. Nämä kaksi lääkäriä H:ssa eivät tuntuneet uskovan että mä pääsen ko. lääkkestä eroon. Suurin osahan käyttäjistä jää siihen koukkuun. Olen puhunut tästäkin asiasta oman lääkärini kanssa.  Viimeksi kun olin KS:ssa hoidossa, söin aluksi Opamoxia 120 mg/vrk. Jo osastolla ollessani aloin alentaa annosta hiljakseen, lopulta pyysin että sitä ei tuotaisi mulle automaattisesti, koska se on myös väsyttävä lääke.

Deprakine-annosta nostettiin heti tullessani sairaalaan 1500 mg:an aikaisemmasta 1300 mg:sta. Omalääkäri ei puhunut tästä lääkkestä mitään. Myöskään veriarvoista ei silloin ke-aamuna katsottuna valporaattiarvoja. Noin vain nostettiin lääkettä, vaikka ei tiedetä sen pitoisuutta veressä ennestään! Lääkäri oli sitä mieltä että Seroquelin syöminen aamulla on turhaa, kun kerroin tokkurasta. (Siis täysin eri mieltä kuin edellinen lääkäri.) Voisin ahdistukseeni syödä 25 mg sitä, jolloin se ei väsytä kovinkaan paljon. (Se päivystävä "likka" oli sitä mieltä, että Seroguel-annoksen vois jakaa tasaisesti koko päivän osalle. Sanoin etten halua olla koko päivää tokkurassa.)

KS:n psykiatriselle osastolle ei pääse nyt Tehyn irtisanomisten vuoksi edes jonottamalla, koska osasto suljetaan. H:ssa pyritään pitämään suljetut osastot toiminnassa sekä kriisipsykiatria.

Loppu viimeks lääkäri hiukan epäillen "päästi" mut pois sairaalasta. Kun olin mennyt sinne vapaaehtoisesti, ei mua voi pakolla pitää siellä. Omahoitaja ei kommentoinut mitenkään mun haluani lähteä pois eikä tullut juttelemaan sen jälkeen, toi vain tarvittavia papereita.

Seppo tuli hakemaan mua yhden maissa. Vein Harjavallan hautausmaalle Anun haudalle ystäviltäni saamani kukkakimpun. Kerkesin jo miettiä, mitä sille teen, koska en halunnut missään nimessä antaa siitä mitään iloa hoitajille, en edes katsomisen iloa ruokasalin pöydällä. Tuntui hyvältä viedä se Anun haudalle ja hetki ajatella häntä siellä.  Anukaan ei viihtynyt H:n sairaalassa koskaan.

Kävimme Sepon kanssa kaupassa ruokaostoksilla ja tulimme meille. Oli ihanaa olla kotona. Illalla saunoin ja pesin pois H:n sairaalan pölyt. Katselin tv:tä ja nautin olostani. Ainoa hyvä asia, mikä tästä kokemuksesta jäi, oli että katsoin siellä Sydämen asialla -sarjaa, joka oli mulle ihan uusi kokemus. Nyt olen koukussa siihen. : ) Siihen sairaalaan mua ei saa kuin pakkohoitoon!!!