Yksi eteen ja kaksi taakse. Tältä tuntuu tällä hetkellä. Viime viikon alussa fiilikset olivat matalalla, loppuviikkoa kohti ne nousivat laskeakseen jälleen viikonlopun jälkeen. Vaihtelevatko "normaaleilla" ihmisillä mielialat tällä tavoin? Mikään ei kiinnosta eikä huvita. Pitäisi vissiinkin pitää "sohva-päivä", maata siellä kaikessa rauhassa ja levätä.

Juttelin erään ystäväni kanssa ja hän kertoi pohtineensa sitä, kuinka hän arvottaa itseään tekemistensä kautta. Tuo kolahti muhunkin. Joka päivä mietin, mitä viitsin ja en viitsi, varsinkin niitä täytyis-asioita. Jos en saa mitään täytymisiä tehtyä, tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Tänään sain itseni lenkille, siis olen kelpo henkilö. : )  Eihän meidän kenenkään ihmisarvo riipu siitä, mitä me saadaan tehtyä. On muitakin asioita, joilla mitataan ihmisarvoa, kuka mitenkin, mutta tällä hetkellä omalla kohdallani asia kilpistyy tekemiseen ja jaksamattomuuteen. Tilanne on itse asiassa ollut jo vuosia niin.

Voi olla että tämä liittyy myös mielenterveyskuntoutujan ongelmiin. Siihen ettei ole työtä, missä voisi päteä ja tuntea olevansa tarpeellinen. Onneksi mulla on sosiaalisia suhteita, ystäviä joiden kanssa saan olla oma itseni. Joitain on jäänyt pois matkan varrella, hyvät vanhat ystävät ovat säilyneet ja on tullut tärkeitä uusia ihmisiä. Nämä uudet ihmiset liittyvät jollain tapaa sairauteeni. Heidän seurassaan saan tukea vaikeissa asioissa.

Yksi tärkeimmistä ihmisistä oli ystäväni Anu, joka kuoli viime toukokuussa. Aina silloin tällöin muistelen Anua ja kaipaan häntä. Hän sairasti myös bipoa ja hänen kanssaan pystyin jakamaan kaiken sairauteen ja moneen muuhunkin asiaan liittyvät huolet. Elämääni jäi iso aukko Anun kuoltua. Olen paljon miettinyt sitä, kuinka kuolema on niin lopullista. Joskus itse masennuksessa ja tuskassa olen toivonut itselleen kuolemaa. Anun kuoleman jälkeen olen miettinyt asiaa ja olen huomannut, etten oikeasti ole halunnut kuolla vaan olen halunnut päästä pois raskaasta elämäntilanteestani. Masentuneena ei jaksa ajatella kovin pitkän ajan päähän, minkä toipuminen vaatii, siksi kuolema tuntuu helpolta vaihtoehdolta. Anun kuolema jätti suuren aukon elämääni ja tajuan etten saa enää koskaan häntä takaisin. En haluaisi jättää omaisilleni tahallani samanlaista tyhjyyttä. Toivottavasti jatkossakin tajuan hakeutua ajoissa sairaalahoitoon.

Tässä sairaudessa on pirullisinta se, että masennuksen tullessa tulee sellainen olo, että en  taas halua kokea kaikkea paskaa  x:en kerran uudelleen. Kun tietää mitä se on,  tietää tuskan ja ahdistuksen sekä väsymyksen ja toivottomuuden. Haluan kaikin keinoin välttää sairastumisen masennukseen. Ehkä pitäisi enemmän ajatella, että oppisin elämään sairauden kanssa enkä yrittäisi juosta sitä karkuun. Hyväksyisin nämä päivät, jolloin en saa tehtyä mitään. Voisin ajatella, että mun elämäni on tällaista ja se on ihan ok.