Kuinka yksinkertaisista asioista voi ollakaan tyytyväinen, kuten pesukoneen toiminnasta. Oli mukava nostaa pyykit koneesta suoraan narulle. Tuntui niin helpolta.

Mua huvitti Hesarin Kamut -sarjakuva, jotain kaukaista muistumaa omaan elämään.. Tänään oli taas liian kylmä ilma ulkoilla. Osaisinpa ottaa asian kuin katti tässä.

Olin torstiksesssa (SPR:n kerho). Meitä on pieni porukka naisia, juodaan kahvia ja jutellaan pari tuntia mukavia. Puhuttiin tänään mm. siitä kuinka eläkkeelle jääminen tai joutuminen ei ole ollenkaan helppo juttu. Turha siitä on meitä kadehtia, kaikki olisimme mielummin töissä ja terveitä.

Sisko toi mulle sinne pehmusteen oikean jalan kenkään että saan hoidettua plantaari faskiittia (meniköhän oikein) eli kipeää kantapäätäni. Hessu toi kasan tulehduskipulääkkeitä.

Jospa tuo jalka nyt näillä konsteilla paranisi.

Kävin kirjastossa, otin taas kasan kirjoja. Joka kerta ajattelen, etten ota kuin yhden tai kaksi kerrallaan, mutta kissan viikset. Olin aikoja sitten tilannut Reko ja Tina Lundànin kirjan Viikkoja, kuukausia ja nyt se oli tullut. Luin kirjan melkein kertaistumalta, siinä oli 184 sivua. Kirjassa Minna ja Aki (Tina ja Reko) kertovat vuorotellen omista ajatuksistaan ja tunteistaan Rekon sairauden aikana ja kuoleman lähestyessä.  Muistaakseni kirja ilmestyi muutama päivä Reko Lundànin kuoleman jälkeen syksyllä 2006.  Kirja oli järkyttävää luettavaa.  Samaistuin kovasti heidän elämäänsä. Oli pienet lapset, työ ym.  He olivat nuoria 36-vuotiaita. Kaiken piti olla vasta edessä, stiten perheen isä sairastuu vakavasti ja tekee kuolemaa.  Mietin oliko tää nyt jotain sosiaalipornoa, mutta he olivat halunneet tehdä tämän kirjan ja julkaista sen.

Siteeraan tähän Rekon ajatuksia kirjan julkaisusta.

"On ehkä tarpeen perustella, miksi minä haluan että tämä teksti julkaistaan. minulla ei ole siitä pienintäkään epäilystä, toisin kuin Minnalla. Varmaan banaalein syy on se, että ammattikirjailija kirjoittaa vain julkaistakseen. Toinen syy on se, että uskon tämän tekstin todistusvoimaan ja tärkeyteen. Ei minulla ole todistushaluja rajan takaa, mutta uskon kirjallisuuteen,uskon ihmisten haluun samastua ja eläytyä.

Kun ihminen yrittää mahdollisimman tarkasti sanoilla kertoa toiselle ihmiselle sen mitä hän tuntee ja mikä on hänelle totta, se on mielestäni korkein kommunikaation muoto. Sanojenkin välityksellä voimme päästä niin lähelle toisiamme, että aistimme toistemme toiveet, pelot, uskomukset, rakkauden. Kun sanat muuttuvat tuntemuksiksi, se on kirjallisuutta. Tätä vuorovaikutusta minä haluan olla edistämässä, niin lukijana kuin kirjailijanakin. Se on korkein päämääräni." (s.178)   Suosittelen.